Teksti on julkaistu ABC+ lehden 1/2017 pääkirjoituksena
Tämän päivän koululaiset ovat huomisen päätöksentekijöitä. Ajatus seuraavan sukupolven kasvattamisen arvosta nousee enemmän ja enemmän pinnalle, koska yhteiskuntamme ei ole enää yhtenäinen arvoyhteisö. Ihmiskäsitys, elämän luovuttamaton arvostus sekä käsitys oikeasta ja väärästä eivät saa yhteisöissämme enää yhtenäistä vastausta. Suomalaisen koulunpidon juuret ulottuvat 1200-luvulle. Oppia oli tarjolla katolisen kirkon toimesta lähinnä luostarien yhteydessä. Isossa kuvassa kristityt ovat vuosisatoja olleet koulutuksen ja kasvatuksen arvoa edistävä toimija, vaikkakin valtapyrkimykset ovat joskus sokaisseet kirkollisia organisaatioita. Viimeisen 30 vuoden aikana lasten kasvuympäristö on muuttunut enemmän kuin ehkä osaamme ajatella. Vielä 1980-luvulla koulut, kirjastot ja olivat tietovarastoja, jotka olivat yhteisöllisesti hallittavissa. Jokainen kasvattaja pystyi ainakin kohtuullisesti ohjaamaan ja valvomaan lastensa kohtaamaa tiedon määrää ja laatua.
Digivallankumouksen jälkeen kaikki on toisin. Tieto ja disinformaatio ovat kaikkien ulottuvilla koko ajan. Lähes rajaton informaatiotulva haastaa meidät jokaisen sekä yksilönä että yhteisöinä käsittelemään omia arvojamme ja toimimaan niiden mukaan. Kaikki mitä pidimme normaalina muutama vuosikymmen sitten, on haastettu. Elämme uudessa normaalissa, joka on kuin informaatiomeri. Kysymys kuuluukin, kuinka navigoimme ja kuinka seuraava sukupolvi oppii toimimaan tässä ympäristössä?
Jos lähdemme liikkeelle aivan alusta – luomisjärjestyksestä – tavoitamme joitakin merimerkkejä. Lapsen elämä on yksiselitteisesti isän ja äidin vastuulla. Raamatun perusteella Herramme on asettanut kaksi yhteisöä ihmisen elämän tueksi: perheen ja seurakunnan. Yhdessä ne voivat tarjota seuraavalle sukupolvelle turvallisen kasvuympäristön, jos ne tekevät tehtävänsä. Juuri nyt perheet ja seurakunnat on nyt haastettu vastuuseen.
Muutama vuosi sitten beniniläinen pastori tuli kouluumme. Tämä kohtaaminen avasi silmiäni. Pastori halusi kuulla kristillisen koulun historian. Kerroin hänelle kristittyjen rakentamat koulutuksen vuosisataiset juuremme ja sitten viime vuosikymmenien kehityksen kansakoulusta kunnallisiksi peruskouluksi. Lopulta päädyin kertomaan myös 2000 -luvulla aloitetuista kristillisistä kouluista. Pastori nousi seisomaan, heristi etusormeaan ja nuhteli minua varsin voimakkaasti: – Olette tehneet virheen, suuren virheen! Kristityt eivät olisi saaneet antaa kouluja valtiolle. Kristityt eivät ole kantaneet vastuutaan. Teidän kuuluisi kasvattaa omat lapsenne ja muidenkin lapsia. Hätkähdin vieraani voimakasta reaktiota ja nuhtelua. Sitten hän jatkoi. – Minun maassani lapsia myydään käytännössä orjiksi kaakaoplantaaseille. Vain kristinusko voi tuoda ihmiselle arvon ja maalle toivoa. Vain kristittyjen perheet antavat seuraavalle sukupolvelle toivon.
Vuosia tämän tapaamisen jälkeen ymmärrän yhä vahvemmin, että perhe ja seurakunta eivät voi jäädä seuraavan sukupolven kasvattamisessa marginaaliin. Hyvinvointivaltion ei kuulu määritellä perheiden puolesta arvoja, jotka seuraavalle sukupolvelle siirretään. Kristittyjen ei kuulu puuhastella yhdessä satunnaisesti vapaa-ajalla, vaan ottaa vakavasti vastuunsa kasvatusvastuusta. Jos yhteiskunnan tarjoamien palveluiden arvot eivät vastaa perheiden ja seurakuntien näkemystä elämän peruskysymyksistä, on herättävä toimimaan ja palattava niille juurille, jotka ovat kantaneet hyvää hedelmää maassamme. Kun peruspylväät murretaan maahan, mitä voi vanhurskas tehdä, kysyy myös psalmin laulaja?
Jukka Sipilä Järvenpään kristillisen koulun rehtori Kristillisten koulujen ja päiväkotien liiton hallituksen pj.
Comments